27.11.2019

Marie Amelie
Saapuminen Trandumin säilöön

Käännös: Tom Kettunen

Mies ja nainen poliisin virkavaatteissa seurasivat minua vessaan ja asettuivat seisomaan kopin eteen. He rupattelivat mukavia virtsan kuohuessa pyttyyn.

Kun pitkä sarja ovia oli avattu ja lukittu uudestaan, tulin kammottavaan tilaan, joka näytti vastaanotolta. Kahden ikkunan takana näkyi miehiä poliisin virkapuvuissa, tietokoneiden, papereiden ja hyllyjen ympäröimänä. Paksu lasi erotti heidät muusta huoneesta, joka toimi sisäänkäyntinä. Koko oikeanpuolinen seinä oli täynnä punaisia kaappeja. Useimmissa oli munalukko. Laukkuni oli otettu minulta. He tutkivat jokaisen pienen paperin, jonka löysivät lompakostani. Tämän jälkeen he kertoivat, kuinka paljon rahaa minulla oli. Koko laukun sisältö kirjattiin paperille, jonka minä luin läpi ja allekirjoitin.

Poliisinainen sanoi minulle: ”Me laitamme nämä varastoon. Et voi ottaa näitä mukaan.”

”Voinko edes ottaa muistivihon? Ja kynän ja kirjan? Ja ehkä huulirasvankin?” Olin koko matkan ajan purrut huuliani, ja nyt ne tuntuivat kipeiltä.

”Muistivihon voit ottaa. Se on ok.”

Sain kännykkäni takaisin, istuin odotushuoneessa ja soitin asianajajalleni samalla, kun poliisimies seurasi kaikkia liikkeitäni. Huomasin että huoneen penkit oli ruuvattu kiinni lattiaan. Samoin pöytä.

”Huomenna joudut oikeuden eteen”, asianajaja sanoi. ”Oikeus tulee todennäköisesti päättämään, että sinut otetaan säilöön, kunnes sinut karkotetaan. Ehkä kahden aikaan. Tulen silloin tapaamaan sinua, tai haluatko, että tulen sinun luoksesi nyt?” hän kysyi.

”Ei, ei. Teet mitä pystyt”, minä sanoin.

”Meidän täytyy ottaa sinusta kuva. Voisitko seisoa tässä?” vastaanoton poliisinainen pyysi.

Katsoin suoraan nettikameraan hymyillen ja ajattelin: ”En helvetti aio näyttää rikkinäiseltä ja luopuneelta tässä kuvassa. Sitä iloa ette saa.”

Sain muovikortin, jossa luki nimeni, Madina Salamova. Tämä oli yllätys! Tunsin tukehtuvani, kun katsoin korttia. Kymmenen vuotta katosi elämästäni. Tuo nimi liittyi henkilöön, joka en halunnut olla, ja paikkaan, joka ei koskaan tuntunut kodilta. Se ei ollut nimi, vaan kirous.

Kaksi poliisinaista veivät minut seuraavaan huoneeseen. Odotin innolla, että saisin ottaa kengät pois ja lämmitellä. Kuulin avainten helistelyä, ovia avattiin ja lukittiin.

Yhtäkkiä seisoin pienessä huoneessa, jonka nurkassa oli pöytä, pesuallas toisessa nurkassa ja suuri peili, joka oli asetettu keskelle lattiaa.

”Aiomme tehdä sinulle ruumiintarkastuksen”, toinen poliisinaisista sanoi.

”Voit riisua kaiken mitä sinulla on päälläsi”, hän sanoi samalla kun laittoi ohuet muovihanskat käsiinsä.

”Ihan kaiken?” minä kysyin.

”Kyllä”, hän vastasi.

Sydämeni alkoi lyödä nopeammin. Ensin epäröin, mutta nielin ylpeyteni ja otin pois neuletakin, hameen, topin, rintaliivit, kengät, sukkahousut, pikkuhousut, sukat.

Yritin jakautua kahteen: kehoni ja ajatukseni. En ollut kehoni, joka riisui kaikki vaatteeni. En ollut kehoni.

”Nämä ovat rutiinejamme, teemme tämän kaikille, vaikka se tuntuu hieman epämiellyttävältä.”

”En kirjoittanut kirjaa mukavuudenhalun takia”, sanoin riisuessani pikkuhousuni.

Toinen nainen otti myös hanskat käsiinsä. Hän tunnusteli vaatteideni jokaista millimetriä. Mitä hän toivoi löytävänsä? Huumeita rintsikoissa? Tai käsiase piilotettuna hikisiin sukkiini?

”Voisitko astua peilin päälle”, poliisinainen sanoi ja osoitti suurta neliömäistä peiliä, joka oli liimattu lattiaan.

”Minne? Tuohon?” minä kysyin. Halusin kysyä miksi, mutta pysyin hiljaa.

”Kyllä, ja sitten menet kyykkyyn.”

Katsoin alas ja näin vaginani peilissä. Poliisinainen kumartui ja katsoi samaa kuvaa. En ole kehoni. En ole kehoni. Mitä vanhemmat naiset ovat tunteneet joutuessaan tällaisen kohtelun kohteeksi? Mitä vanhempani ajattelisivat, jos heitä kohdeltaisiin tällä tavoin? Entä lapset? Voisiko tuonne piilottaa jotain?

”OK”, hän sanoi, ja minä sain luvan pukea vaatteet päälleni.

Minut vietiin eteenpäin pitkää käytävää pitkin. Molemmilla puolilla oli useita ovia. Käytävä oli jaettu moneen osastoon ja jokainen osasto oli eristetty isolla metalliovella.

”Sinä saat asua perheosastollamme. Täällä oleskelee perheitä, yksittäisiä naisia ja alaikäisiä”, minua saattava nainen sanoi. Hän toi minulle liinavaatteet ja tyynyn sekä osoitti minulle huoneen.

Huone oli noin 20 neliömetriä, jokaista seinää vasten kolme sänkyä. Oven yläpuolella oli suuri ikkuna, josta näki Trandumin säilön portin ja parkkipaikan. Ikkuna oli peitetty muovilevyllä, joka oli ruuvattu seinään. Jokainen sänky oli yksikerroksinen, kapea ja tehty puusta. Lattia oli harmaa ja seinät vaaleanpunaisia.

”Tarvitsetko myös hammasharjaa ja -tahnaa?” Poliisinainen kävi hakemassa, ja näytti minulle pesuhuoneen. Harjasin hampaani. Yritin olla katsomatta itseäni peilistä.

”Haluatko teetä tai jotain purtavaa?” hän kysyi.

Hän avasi olohuoneen oven. Isossa huoneessa oli sohvaryhmä ja  kirjahyllyjä, lasten leikkinurkkaus, ruokailupöytä tuoleineen, jääkaappi, pesuallas ja kahvinkeitin.

”Tässä on teetä, ja meillä on banaaneja ja omenoita, jos haluat hedelmän. Jääkaapista löytyy leivänpaloja ja päällistä.” Hän osoitti keittiönpöytää, jolla oli aterimia, hedelmiä ja kahvikuppeja.

En pystynyt katsomaan häntä päin. Lopulta katseeni tarttui häneen ja hän kysyi ”Mikä nimesi on?”

Vastasin että nimeni on Maria. Nainen ojensi kätensä ja esittäytyi rennosti, ikään kuin tapaisimme konferenssissa.

Mutta hänellä oli hieno hymy, ja virkapuku, kuten kaikilla muilla. Yritin hymyillä, nyökkäsin ja käänsin katseeni makuuhuoneeseen.

”Lukitsemme ovet yöksi, kymmenestä kahdeksaan. Koputa ovea useita kertoja ja väännä ovenkahvaa, jos sinulla on vessahätä. Käymme silloin tällöin käytävällä ja silloin tiedämme, miltä ovelta koputus tuli”, hän totesi hieman hymyillen.

Ikään kuin kertoakseen että näin koomista täällä Trandumin säilössä voi olla. Hän toivoi minulle hyvää yötä ja astui ulos.

Jäin seisomaan keskelle huonetta selkä ovea päin. Kuuntelin kun hän asetti avaimen lukkoon, lukitsi oven ja veti avaimen lukosta. Kuuntelin hänen askeliaan, kun hän käveli poispäin avainten helinän saattamana. Klikk, klikk, klikk. Helinä, helinä. Hiljaisuus. Katsoin korttia oikeassa kädessäni. Madina Salamova. Katsoin huonetta. Täsmälleen samassa vastaanottokeskuksessa, jossa ensimmäistä kertaa hain turvapaikkaa Norjassa. Yhtäkkiä en muistanut kuka minä olin.

”Paluu todellisuuteen”, sanoin ääneen itselleni. ”Luulit voivasi olla Maria Amelie, luulit voivasi olla ihminen. Luulit voivasi kertoa tarinasi: minkälaista on olla paossa puolet elämästä, luulit voivasi ilmaista itseäsi maailman parhaassa maassa. Luulit voivasi päättää, kuka haluat olla.”

Täällä minä nyt olin. Oli hiljaista. Olin Trandumissa, paikassa josta olin kuullut ja jota olin pelännyt kauheasti.

En ollut mitään. Olin laiton henkilö, jota epäiltiin salakuljettavan tavaraa tussussaan.

Riisuuduin ja menin sänkyyn. Halusin vain nukkua ja herätä kotona omassa sängyssäni tietäen, että kaikki oli vain painajaista, yksi monista painajaisista, joita minulla oli ollut aiemminkin. Mutta en saanut unta.

Tuuletin, paksu pitkä putki, joka kulki koko huoneen läpi, teki minut hulluksi. Vaikka peitin pääni tyynyllä ja yritin suojata korvani – ääni oli liian kova. Haaveilin kaupungin vilskeestä, sireeneistä ja ohiajavista busseista.

Nousin sängystä ja katsoin parkkipaikkaa. Siellä ei näkynyt yhtään autoa. Pelkästään valkoinen, tasainen maisema, tähtitaivas, kylmyyttä, metsiä ja aitoja.

Ajattelin että minähän saan ruokaa joka ilta ja elän hyvin, ja rakastamani ihmiset ovat elossa. Mutta minä epäröin kuitenkin. Hain muistivihkoni ja aloin kirjoittaa. Jossain vaiheessa kirjoittaessani olin nukahtanut.

Ote Maria Amelien kirjasta Takk. (PAX FORLAG A/S, OSLO 2014)