Markus Himanen
Hallitus: lisää paperittomia Suomeen!

­­­­­­Eduskunta käsittelee keväällä 2015 ulkomaalaislain ja vastaanottolain muutosta. Toteutuessaan muutos veisi ”vapaaehtoisesta” paluusta kieltäytyviltä turvapaikanhakijoilta oikeuden tilapäiseen oleskeluun ja peruspalveluihin. Suomeen syntyisi uusi paperittomien ryhmä, jota ei voida karkottaa ja joka eläisi ilman perusoikeuksia.

Hallituksen syksyllä eduskunnalle jättämä esitys vapaaehtoisen paluun vakiinnuttamisesta on järjetön: Suomi haluaa luoda uuden ryhmän täysin oikeudettomia ihmisiä. Se, että tällainen esitys on ylipäätään mahdollinen ja sen läpimeno eduskunnassa jopa todennäköistä, kertoo ainakin kahdesta ulkomaalaisalainsäädännön- ja hallinnon perusongelmasta. Ensinnäkin nykyinen turvapaikkajärjestelmä on sekoitus yhtäältä valtioiden pyrkimyksiä hallita maahanmuuttoa ja toisaalta kansainvälistä pakolais- ja ihmisoikeuslainsäädäntöä. Toiseksi, perusoikeuksien antama suoja ulkomaalaisten oikeuksille osoittautuu hyvin heiveröiseksi kun tarkastellaan sellaisia marginaalisia ryhmiä, joihin vastaanottajamaiden kontrollipyrkimykset kohdistuvat kaikkein intensiivisimmin. Nämä ongelmat ja ristiriidat ovat ilmeisiä tarkasteltaessa tilapäisten lupien ympärillä käytyjä kiistoja.

Hylätyt pakolaiset, joita ei voida palauttaa

Afganistanissa on sodittu yhtäjaksoisesti vuodesta 1978. Sodan nykyinen vaihe alkoi Yhdysvaltain johtaman liittouman hyökättyä maahan vuonna 2001. Sen jälkeen konfliktissa on kuollut kymmeniä tuhansia ihmisiä. YK:n mukaan vuosi 2014 oli verisin viiteen vuoteen. Väkivaltaan kuoli yli 3000 siviiliä.

Irakin sodassa siviilejä on kuollut vuoden 2003 jälkeen toistasataa tuhatta. ISIS-järjestön vallattua merkittäviä alueita Pohjois-Irakissa turvallisuustilanne on huonontunut dramaattisesti.

Somalian kohta neljännesvuosisadan jatkuneessa sisällissodassa on kuollut satoja tuhansia ihmisiä. Vuosien 2010–2012 välillä Somaliassa kuoli YK:n raportin mukaan nälkään miltei 260 000 ihmistä, joista oli puolet alle viisivuotiaita lapsia.

Ulkomaalaislainsäädäntöön perehtymätön saattaisi kuvitella, että näistä maista tulevat olisivat pakolaisia. Sotaa toiseen maahan pakenevasta henkilöstä tulee pakolainen kuitenkin vasta kun vastaanottava valtio tai YK:n pakolaisjärjestö hänet sellaiseksi tunnustaa.

Toisen maailmansodan jälkeen tehdyn perinteisen pakolaismääritelmän taustalla on ajatus henkilöön kohdistuvasta poliittisesta vainosta, joka on seurausta johonkin kansan- tai poliittiseen ryhmään kuulumisesta. Harva pakolainen kuitenkaan pakenee yksilöllistä ja henkilökohtaista vainoa: suurin osa pakolaisista pakenee sotaa, terrorismia tai erilaisten aseellisten ryhmien enemmän tai vähemmän summittaista väkivaltaa.

Rajoittaakseen pakolaisasemaan oikeutettujen ihmisten määrää länsimaat ja YK:n pakolaisjärjestö ovat kehittäneet järjestelmän, jossa pitkäaikaisten sotien riivaamien maiden alueet jaotellaan turvallisiin ja turvattomiin. Turvalliselle tai turvattomalle seudulle ei ole asetettu mitään tarkkoja kriteerejä – tuskin voitaisikaan ottaen huomioon nykyaikaisten konfliktien luonteen. Erottelun logiikka on kuitenkin suunnilleen seuraava: maakunnassa A räjähti vain 3 pommia vuonna 2008; toisin kuin viereisessä maakunnassa B, jossa räjähti 13 pommia; joten vuonna 2009 edelliseen voidaan pakkopalauttaa turvapaikanhakijoita turvallisesti.

Mitä tapahtuu niille pakolaisille, jotka ovat kotoisin turvallisilta alueilta? Heidän palauttamisensa ei ole kovin yksinkertaista johtuen maiden kaoottisesta tilanteesta. Koska valtiot eivät käytännössä kykene huolehtimaan palaavista pakolaisista, ovat ne myös usein haluttomia ottamaan vastaan väkisin palautettavia kansalaisiaan. Joissakin tapauksissa virallisia ja turvallisia palautusyhteyksiä ei edes ole olemassa.

Osittain juuri tämän järjestelmän seurauksena tuhannet kriisimaista tulleet de facto -pakolaiset jäävät vuosittain ilman suojelua ja päätyvät paperittomiksi Euroopan eri maihin.

Kamppailu B-lupia vastaan 2005–2007

Nykyisen ulkomaalaislain tultua voimaan vuonna 2004 Ulkomaalaisvirasto (nykyinen Maahanmuuttovirasto) loi Suomeen muualta Euroopasta tutun ongelman. Virasto alkoi soveltaa uuden lain pykälää 51 omaperäisellä tavalla.

Pykälän varsinainen tarkoitus oli taata oikeudellinen asema niille ulkomaalaisille, joilla ei ole oikeutta oleskelulupaan, mutta joita ei esim. sairauskohtauksen tai muun tilapäisen ongelman takia voida käännyttää välittömästi.

Ulkomaalaislain § 51 mukaan näille henkilöille tulee myöntää tilapäinen enintään vuoden pituinen oleskelulupa, jonka saajalla on rajoitetut oikeudet: se ei takaa kuntapaikkaa eikä oikeuta siten normaaleihin peruspalveluihin kuten kunnalliseen terveydenhoitoon, koulutukseen, sosiaaliturvaan ja kotouttamistoimiin. Tilapäinen lupa maasta poistamisen estymisen vuoksi ei myöskään oikeuta perheenyhdistämiseen.

Tilapäinen lupa ei anna oikeutta asettua asumaan Suomeen, vaan ainoastaan lykkää maasta poistamista tilapäisesti. Luvan saaneen tilannetta tarkastellaan uudestaan vuoden jälkeen: mikäli käännytys on silloin mahdollista suorittaa, ihminen poistetaan maasta, muuten lupa myönnetään uudelleen vuodeksi. Kahden vuoden jälkeen ihmiselle voidaan myöntää normaali, jatkuva oleskelulupa.

Maahanmuuttovirasto ryhtyi myöntämään näitä B-lupia järjestelmällisesti osalle niin sanotuista kriisimaista tulleista turvapaikanhakijoista. Niitä saivat sadat erityisesti Afganistanista, Irakista ja Somaliasta kotoisin olevat turvapaikanhakijat vuosina 2005–2007.

Seurauksena oli se, että sadat ihmiset elivät useita vuosia oikeudettomassa välitilassa vastaanottokeskuksissa ympäri Suomea. Afganistanilaiset turvapaikanhakijat käynnistävät loppuvuodesta 2005 ensimmäiset protestit järjetöntä käytäntöä vastaan. Helsingissä järjestettiin sekä keväällä 2006 että keväällä 2007 mielenosoituksia turvapaikanhakijoiden, maahanmuuttajajärjestöjen ja siirtolaisuusaktivistien yhteistyönä. Kyse oli varmasti historian laajimmasta turvapaikanhakijoiden poliittisesta liikehdinnästä Suomessa.

Ulkomaalaisvirasto joutui tuona aikana kovan poliittisen paineen alle. B-lupataistelun lisäksi luterilainen kirkko ryhtyi suojelemaan epäoikeudenmukaisin perustein kielteisiä päätöksiä saaneita turvapaikanhakijoita.

Mielenosoittajien ja muiden toimijoiden esittämän purevan kritiikin vuoksi B-lupien laajamittaisesta myöntämisestä luovuttiin. Myös lakia oli tarkoitus muuttaa. Vanhasen II hallituksen maahanmuuttoministeri Astrid Thors esitti vuonna 2007, että B-lupa voitaisiin myöntää vain vuodeksi. Sen jälkeen olisi myönnettävä normaali oleskelulupa. Asiaa käsitellyt perustuslakivaliokunta piti näinkin pitkää aikaa ilman perusoikeuksia kyseenalaisena.

Kun eduskunta viimein päätti asiasta helmikuussa 2009, oli moni asia muuttunut. Talouskriisi oli alkanut ja syksyn kuntavaaleissa perussuomalaiset olivat lyöneet itsensä läpi. Turvapaikanhakijamäärät olivat nousussa. B-luvan ongelmiin ei vastoin alkuperäistä esitystä lainsäädännössä puututtu. Ainoana parannuksena tilapäisen luvan saaneille annettiin työnteko-oikeus.

B-luvista paperittomuuden tuotantoon 2009–2014

Jorma Vuorion johtama Maahanmuuttovirasto vaihtoi kuitenkin nopeasti taktiikkaa: jos kerran B-luvat koetaan ongelmallisiksi, ei myönnetä lupia lainkaan! Viraston uuden tulkintalinjan mukaan kielteisen päätöksen saaneet turvapaikanhakijat, joita ei voida palauttaa ja jotka eivät halua palata vapaaehtoisesti, eivät ole oikeutettuja edes tilapäiseen lupaan.

Tämän pykälillä pelaamisen seurauksena Suomeen syntyi vuosina 2009–2013 kasvava joukko turvapaikanhakijoita, jota elivät päättymättömässä prosessissa. He tulivat jälleen samoista, sodan repimistä valtioista eli Afganistanista, Irakista ja Somaliasta. Kun valitustie lupapäätöksestä oli käyty loppuun, turvapaikanhakijoille sanottiin, että jos ette halua ulos vastaanottokeskuksesta, teidän on haettava turvapaikkaa uudestaan.

Viimein keväällä 2013 Korkein hallinto-oikeus lopetti järjettömän käytännön. Oikeuden päätöksen mukaan tilapäisiä lupia maasta poistamisen estymisen vuoksi tulisi myöntää myös niille kielteisen päätöksen saaneille turvapaikanhakijoille, jotka eivät halunneet palata itse takaisin.

Koska B-lupa oli sisältänyt vuodesta 2009 työnteko-oikeuden ja monet kunnat ottivat nykyään B-lupalaiset asukkaikseen, tilanne oli jälleen useiden turvapaikanhakijoiden näkökulmasta vähintäänkin siedettävä. He saattoivat aloittaa opiskelut ja pitää todennäköisenä sitä, että saisivat myös lopulta jäädä maahan.

Mutta miltei välittömästi päätöksen jälkeen sisäministeriö alkoi valmistella kiireellä lakiuudistusta, joka veisi vapaaehtoisesta paluusta kieltäytyviltä ihmisiltä kaikki oikeudet. Ensimmäinen yritys Schengen-säännöstön muutoksia koskevan lakihankkeen yhteydessä vuonna 2013 kuitenkin epäonnistui kansalaisjärjestöjen yksimielisen tyrmäyksen vuoksi.

Maahanmuuttohallinto ei luovuttanut. Sisäministeri Päivi Räsänen antoi lausuntoja mediassa, joissa hän pelotteli ulkomaalaislain porsaanrei’illä ja vetotekijöillä. Ministeri Räsänen ja Maahanmuuttovirasto onnistuivat vaihtamaan keskustelun kontekstia menestyksekkäästi: heidän mukaansa kyse on teknisestä ongelmasta, eli palauttamattomien siirtolaisten epämääräisestä ja uhkaavasta joukosta – sen sijaan, että kyse olisi de facto -pakolaisista, jotka yritetään kiristää palaamaan sotien repimiin kotimaihinsa.

Vuonna 2014 annettu ehdotus vapaaehtoisen paluun vakiinnuttamisesta eteni eduskuntaan asti. Esityksen mukaan turvallisilta alueilta tulleet turvapaikanhakijat menettäisivät oikeuden tilapäiseen lupaan ja asemansa virallistamiseen, vaikka Suomi ei heitä kykenekään palauttamaan. Uusi laki mahdollistaisi vapaaehtoisesta paluusta kieltäytyvien turvapaikanhakijoiden poistamisen vastaanottokeskuksista ilman, että heidän oikeuksistaan toimeentuloon tai asumiseen olisi selvyyttä.

”Vapaaehtoinen” paluu

Lokakuun 22. päivänä Vapaa liikkuvuus -verkosto ja Suomen pakolaisapu järjestivät Eduskuntatalolla mielenosoituksen siirtolaisten perusoikeuksien heikennyksiä vastaan. Uuden ehdotuksen läpimeno vaikuttaa kuitenkin todennäköiseltä, vaikka jälleen kaikki keskeiset ihmisoikeus- ja pakolaisjärjestöt Amnesty Internationalista Punaiseen ristiin ovat tuominneet sen. Huomattavaa on myös ollut valtamedian vähäinen kiinnostus asiaa kohtaan.

Suomalainen maahanmuuttopolitiikka on taistellut kymmenen vuotta itse luomansa ongelman kanssa: mitä tehdä pakolaisille, joille ei haluta antaa suojelua mutta joita ei voida myöskään käännyttää maasta? Päätöksenteon nimittäminen kafkamaiseksi olisi sen sekavuuden aliarviointia – ensin turvapaikanhakijoille myönnettiin tilapäisiä oleskelulupia ilman oikeuksia, sen jälkeen ei myönnetty lupia lainkaan vaan annettiin ihmisten odottaa vastaanottokeskuksissa, sitten myönnettiin taas tilapäisiä lupia ja nyt ne ollaan lakkauttamassa kokonaan turvapaikanhakijoilta, jotka eivät suostu palaamaan vapaaehtoisesti.

Lakiesitys ei ota kantaa siihen, mitä tapahtuu niille 100–200 ihmiselle, jotka ovat jo saaneet tilapäisen luvan KHO:n päätöksen jälkeen. Sisäministeriön vastaus kyselyihin on, että asiaa ei ole ajateltu: ehkä he saavat normaalit luvat tai ehkä menettävät luvat kokonaan.

Nyt ehdotettu ratkaisu on historiallinen. Vaikka Suomen ulkomaalaispoliittinen linja on ollut suhteellisen tiukka, on maahanmuuttohallinto ylpeillyt tietynlaisella pohjoismaisella oikeusvaltiollisella ja johdonmukaisella politiikalla, jossa ulkomaalaiset joko saavat oleskeluluvan tai heidät palautetaan. Nyt on siirrytty virallisesti samankaltaiseen malliin kuin Yhdysvalloissa ja monissa muissa EU-maissa, joissa paperittomaksi tekeminen ja sillä uhkaaminen on yksi maahanmuuton hallinnan työkalu muiden joukossa.

Ministeriön lakimuutosta puolustavat argumentit ovat heikkoja tai täysin virheellisiä. Alusta asti on toisteltu, että muutos on pakko tehdä, koska EU:n palautusdirektiivin mukaan vapaaehtoinen paluu on ensisijainen paluun muoto ja § 51 viittaa maastapoistamisen estymiseen: tilapäinen lupa tulisi myöntää ainoastaan maastapoistumisen estymisen vuoksi eli jos myös vapaaehtoinen paluu on mahdotonta. Direktiivi ei kuitenkaan edellytä tätä, vaan sen mukaan jäsenmaat voivat myöntää oleskelulupia kenelle haluavat. Vapaaehtoisuus tuskin on enää kovin vapaaehtoista, jos toinen vaihtoehto paluulle on elämä kadulla ilman oikeuksia.

Ministeriö pelottelee sillä, että nykykäytäntö toisi Suomeen paljon uusia turvapaikanhakijoita. Suomeen jätettyjen hakemusten määrät ovat kuitenkin naurettavan pieniä esimerkiksi Ruotsiin verrattuna.
Useimmilla politiikoilla ja pääkirjoitustoimittajilla on tapana todeta painokkaasti ulkomaalaisasioita käsitellessään, että Suomen tulee noudattaa kansainvälisiä sitoumuksiaan. B-luvista käyty kamppailu kuitenkin kertoo selvästi, että humanitaarinen lainsäädäntö on itsessään poliittisen kamppailun aluetta. Viranomaiset voivat erilaisilla, monesti teknisiltä vaikuttavilla ratkaisulla tehdä tyhjäksi oikeuksien takaamiseksi luodut normit. Esimerkiksi mistä tiedetään, että joku turvapaikanhakija tulee turvalliselta alueelta? Useat kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet kiistävät olevansa kotoisin alueilta, joilta viranomaiset väittävät heidän olevan. Henkilön todellisen asuinpaikan arvioiminen on vaikeaa, ja esimerkiksi siinä käytetyt kielitestit on todettu hyvin epäluotettavaksi. Silti Maahanmuuttovirasto käyttää keskeisenä kriteerinä henkilön kotipaikan määrittämisessä ruotsalaisten liikeyritysten puhelimen välitykselle tekemiä murre- ja kielitestejä.

Vastaavasti vaikka perusoikeudet koskevat periaatteessa kaikkia Suomen alueella oleskelevia ulkomaalaisia, eivät ne eduskunnan perustuslakivaliokunnan mielestä estä paperittomaksi tekemistä. Valiokunta toteaa vapaaehtoisen paluun lakiesitystä koskevassa lausunnossaan, että vaikka henkilö ei enää kuuluisikaan turvapaikanhakijoiden vastaanoton piiriin, hän ei menetä oikeuttaan perustuslaissa turvattuun välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. Tällä viitataan siihen, että perustuslain mukaan paperittomat siirtolaiset ovat oikeutettuja kunnallisiin palveluihin, vaikka he eivät niistä käytännössä pääsekään nauttimaan. Eli koska myös paperittomilla siirtolaisilla on periaatteessa perusoikeudet, voidaan säätää lakeja, jotka vievät nämä oikeudet käytännössä.

Ehkä ihmeellisintä tässä kaikessa on se, että ulkomaalaislaki on koko ajan tarjonnut B-lupaongelmaan yksinkertaisen ratkaisun. Pykälän 88 a:n mukaan ulkomaalaiselle myönnetään oleskelulupa humanitaarisen suojelun perusteella, jos hän ei voi palata kotimaahansa aseellisesta selkkauksesta johtuvan huonon turvallisuustilanteen vuoksi. Maahanmuuttoviranomaisten ei tarvitsisi siis kuin toimeenpanna voimassaolevaa lainsäädäntöä.

Lisätietoa

HE 170/2014 vp. Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta annetun lain ja ulkomaalaislain muuttamisesta.
Eeva Nykänen. Luvallista, luvatonta ja jotain siltä väliltä: ulkomaalaislaki ja turvapaikanhakijataustaisten maahanmuuttajien jäsenyys. Oikeus, 2008, 37, 3, 345–364.

B-lupa

Nimitys B-lupa tulee tilapäisen luvan saaneen oleskelulupakorttiin merkittävästä kirjaintunnuksesta. Maahanmuuttohallinnossa käsitettä käytetään laajemminkin kaikista määräajaksi myönnettävistä oleskeluluvista, ei vain maasta poistamisen estymisen vuoksi myönnettävistä.
Ulkomaalaislain § 51

Oleskeluluvan myöntäminen maasta poistamisen estymisen vuoksi

Suomessa olevalle ulkomaalaiselle myönnetään tilapäinen oleskelulupa, jos häntä ei tilapäisestä terveydellisestä syystä voida palauttaa kotimaahansa tai pysyvään asuinmaahansa taikka hänen maasta poistamisensa ei ole tosiasiassa mahdollista.

Vapaaehtoinen paluu

Ulkomaalaislain mukaan ulkomaalainen voi aina palata omaehtoisesti ennen kuin viranomaiset ryhtyvät pakkopalauttamaan häntä. Lisäksi Suomi tarjoaa kielteisen päätöksen saaneille turvapaikanhakijoille yhteistyössä kansainvälisen siirtolaisjärjestö IOM:n kanssa mahdollisuuden tuettuun paluuseen. Sisäministeriön lakihake vapaaehtoisen paluun järjestelmän vakiinnuttamiseksi siirtää tämän ohjelman osaksi muuta maahanmuuttohallintoa ja samalla lakkauttaa mahdollisuuden tilapäiseen oleskelulupaan niiltä kielteisen päätöksen saaneilta turvapaikanhakijoilta, jotka eivät halua palata vapaaehtoisesti.