19.1.2018

Markus Himanen
Inhimilliset ja tehokkaat rajat: eurooppalaisen ja suomalaisen maahanmuuttopolitiikan umpikujasta

Rajakontrollit ja niiden vaikutukset seuraavat siirtolaisten liikettä kaikkialle Eurooppaan ja sen lähialueille. Rajat jakavat oikeuksia ja materiaalisia etuja sekä luovat ja uusintavat luokka-asemia, eroja ja hierarkioita globaalin työvoiman sisällä, vaikka kyseinen työsuhde paikantuisi Helsingin metroasemille tai pohjanmaalaiselle maatilalle. Rajojen toimintaa pitäisikin aina tarkastella suhteessa niiden todellisiin vaikutuksiin.

Siitä lähtien, kun Schengenin sopimusta alettiin soveltaa vuonna 1995, on eurooppalaisen matkustajan tarvinnut yhä harvemmin kaivaa passiaan esille ylittäessään Schengenlandin sisärajoja. Kansainvälisten lentokenttien passintarkastuskoppeja korvataan automaattisilla passinlukijoilla, joihin lisätään tulevaisuudessa sormenjälkien tunnistimet. Matkustamisen nopeuttaminen ja kontrollien muuttaminen huomaamattomiksi onkin yksi nykyisen rajahallinnan tärkeimpiä tehtäviä. Nämä uudet, joustavat rajojen ja maahanmuuton hallintaa käsittelevien strategiapapereiden peräänkuuluttamat käytännöt kuitenkin koskettavat eri ihmisiä eri tavoin.

Ruotsiniranilainen tutkija Shahram Khosravi kertoo kirjassaan ”Laiton” matkaaja kuinka edes EU-maan kansalaisuus ei päästä siirtolaista rajalta normaalien oikeuksien piirin sisälle. Khosravin mukaan hänen kansalaisuutensa vaillinaisuus tulee ilmi juuri Ruotsin valtion rajalla. Palatessaan Ruotsiin ulkomailta hän joutuu usein vastaamaan rajavartioiden tarkentaviin kysymyksiin, jotta hänen voidaan todeta olevan passin ilmoittama henkilö. Khosravi toteaa, että hänen ”ihonvärinsä ja ulkonäkönsä asettavat” kyseenalaiseksi ”hänen passinsa ja hänen kehonsa välisen suhteen”.

Khosravin esimerkki kertoo kahdesta nykyrajojen perustavasta ongelmasta. Rajat toimivat eri tavoin niiden ylittäjän uskonnon, ihonvärin, kansallisuuden ja vaurauden mukaan, eivätkä niiden vaikutukset rajoitu vain maahantulon säätelyyn tai alueellisille rajalinjoille. Jokaisen Välimerellä tapahtuneen katastrofin jälkeen kaikuvat tekopyhät vaatimukset inhimillisestä mutta hallittuun maahanmuuttoon pyrkivästä maahaanmuuttopolitiikasta. Näihin harhautuksiin vastaaminen edellyttää, että rajoja ja niiden toimintaa tarkastellaan niiden erilaisten vaikutusten tasolla eikä pelkkinä teknisinä välineinä tai näkymättöminä länsimaisen järjestyksen ehtoina.

Eurooppalaisen rajavalvonnan uudet muodot

Yhteiskuntatieteellisestä keskustelusta tuttu rajojen samanaikainen merkityksen korostumisen ja ongelmallistumisen teema ei ole mikään uutuus niille virkamiehille ja konsulteille, jotka vastaavat rajavalvonnan kehittämisestä. Rajalinjan valvonnan sijaan kontrollit pyritään ulottamaan joka puolelle – alueen sisäpuolelle, sen ulkopuolelle, virtuaaliselle tasolle ja liikkuvan yksilön ruumiiseen. Esimerkiksi syksyllä 2012 valmistuneen Suomen hallituksen laittoman maahanmuuton torjuntaohjelman mukaan laitonta maahanmuuttoa ehkäistään neliportaisen mallin mukaan kauttakulku- ja lähtömaissa, rajoilla ja sisämaassa. Tämä rajan levittämisen ja joustavoittamisen logiikka on jo pitkään muodostanut Euroopan unionin ja sen jäsenmaiden rajapolitiikan keskeisen strategian.

Siirtämällä rajavalvontaa lähialueille sekä lähtö- ja kauttakulkumaihin EU ja sen jäsenmaat pyrkivät kontrolloimaan potentiaalisten maahanmuuttajien liikettä jo ennen kuin nämä saavuttavat Euroopan rajat. Eurooppalaiset valtiot sijoittavat alueidensa ulkopuolelle omia viranomaisiaan liikenteen globaaleihin solmukohtiin ehkäisemään mahdollisten laittomien maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden saapumista. Omien viranomaisten lähettämisen lisäksi valtiot turvautuvat myös yksityisiin yrityksiin. EU on käyttänyt tähän lähinnä kahta tekniikkaa: se on asettanut liikennöintiyrityksille sanktioita paperittomien kuljettamisesta sekä tehnyt mm. koulutusyhteistyötä eri liikennöintiyritysten kuten lentoyhtiöiden kanssa.

Rajakontrollien ulkoistamista voidaan tehdä myös siirtämällä vastuuta kolmansien maiden viranomaisille solmimalla takaisinottosopimuksia ja vaikuttamalla kolmansien maiden raja- ja siirtolaispolitiikkaan. Palautussopimuksissa sopimusosapuolet sitoutuvat ottamaan vastaan alueelleen ilman lisämuodollisuuksia kaikki kansalaisensa, jotka oleskelevat laittomasti toisen maan alueella. Joissakin tapauksissa sovitaan myös siitä, että valtiot ottavat vastaan omien kansalaisten lisäksi minkä tahansa maan kansalaiset, jotka ovat saapuneet toisen sopimusosapuolen alueelle toisen maan kautta laittomasti.

Valtion ulkopuolella tapahtuvassa rajavalvonnassa ei ole kyse kansainvälisen oikeuden tai aidosti kansainvälisen liikkumisen sääntelyjärjestelmän rakentamisesta. Kyse on siitä, että EU ja sen jäsenvaltiot ulottavat hallinnollisin toimin rajojaan alueensa ulkopuolelle. Rajavalvonnan ulkoistaminen on ongelmallista suhteessa pakolais- ja ihmisoikeuslainsäädäntöön, jossa annetaan yksilölle oikeus poistua oman valtionsa ulkopuolelle ja hakea suojelua epäinhimilliseltä kohtelulta. Näillä toimilla on myös merkittäviä vaikutuksia siirtolaisten oloihin EU:n lähialueilla. Esimerkiksi useissa Pohjois-Afrikan valtioissa siirtolaiset joutuvat mielivaltaisen kohtelun kohteeksi valtioiden toimeenpannessa EU-valtioiden vaatimia liikkumisen kontrolleja.

EU:n viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana luomista liikkumisen hallinnan kontrollitoimista merkittävimpiä ovat digitaaliset tietojärjestelmät kolmansien maiden kansalaisten rekisteröimiseksi. Ensimmäisenä näistä tietojärjestelmistä otettiin käyttöön Schengenin informaatiojärjestelmä. Siihen rekisteröidään muun muassa maahantulokiellon saaneita kolmannen maan kansalaisia sekä varastettuja passeja. Eurodac-sormenjälkitietokantaan rekisteröidään kaikki turvapaikanhakijat. Viisumia EU:n alueelta hakeneet kirjataan biometrisine tietoineen viisumitietokantaan. Kaikkia kolmea järjestelmää yhdistää se, että ne tallentavat siirtolaisen liikkeen historian ja mahdollistavat hänen tunnistamisensa uudelleen aikaisempien merkintöjen pohjalta.

Schengen-järjestelmä ja siihen liittyvät kontrollivälineet mahdollistavat raja- ja turvallisuusvalvonnan koko unionin alueella. Vapaa liikkuvuus ei toteudu turvapaikanhakijoiden kohdalla, jotka lukitaan sormenjäljillä yhteen jäsenmaahan riippumatta siitä noudattaako valtio yhteisiä turvapaikkasäännöksiä tai missä turvapaikanhakijan muut sukulaiset asuvat. Siirtolainen elää virtuaalisesti näillä rajoilla niin kauan kuin häneltä puuttuu oleskeluoikeus.

Rajojen logiikka ja maahanmuuttopolitiikka

Rajavalvonnan oma logiikka riskien ennaltaehkäisynä ohjaa maahanmuuttopoliittista päätöksentekoa. Maahanmuuton turvallistaminen viittaa tapaan käsitellä siirtolaisuutta ensisijaisesti turvallisuusongelmana uhkien ja riskien termein. Pelon politiikkaa ei harrasta vain äärioikeisto. Auktoriteetti määrittää jokin asia turvallisuusuhaksi on monesti juuri erilaisten rajaviranomaisten hallussa: maahanmuuttovirastossa, rajavartiolaitoksella, turvallisuusasiantuntijoilla ja poliisissa.

Yhtäältä siirtolaisuuden turvallistaminen toimii yhdistämällä kansainväliset muuttoliikkeet eri rikollisuuden muotoihin kuten ihmiskauppaan, terrorismiin tai järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Toisaalta pelkkiä ulkomaalaislakirikkomuksia tai enemmänkin mahdollisia rikkomuksia kuten luvatonta maahantuloa käsitellään turvallisuusuhkina. Oleskelulupakriteerejä kiristetään niiden ”väärinkäytön” ja ”vetotekijöiden” ehkäisyn nimissä.

Osuva esimerkki on vuoden 2012 alusta voimaan tullut Suomen ulkomaalaislain muutos, joka perustuu EU-asetukseen biometristen tunnisteiden käytöstä oleskeluluvissa. Lain mukaan oleskelulupaa on haettava henkilökohtaisesti sormenjälkien jättämisen takia. Käytäntöä perustellaan luvattoman maahanmuuton vähentämisellä, mutta sen seuraukset ovat päinvastaisia vaikeuttaessaan paperittoman siirtolaisen aseman virallistamista. Lain seurauksena somalialaisten pakolaisten perheenyhdistämiset Suomeen ovat miltei loppuneet, koska ihmiset eivät pääse jättämään hakemuksia kaukana sijaitseviin lähetystöihin kalliiden ja hankalien kulkuyhteyksien päähän. Paperittomat siirtolaiset taas eivät uskalla jättää työ-, opiskelu- tai perhesidehakemuksia poliisille, koska pelkäävät, että heidät käännytetään välittömästi.

Rajaa koskevat hallinnolliset kysymykset ja päätökset aiheuttavat merkittäviä vaikutuksia Suomessa jo oleskelevien siirtolaisten tai täällä pysyvästi asuvien maahanmuuttajien elämään. Näiden toimenpiteiden tarkoituksena on ensisijaisesti vaikuttaa muuttoliikkeisiin valikoivasti, mutta samalla ne asettavat rajat pakolaisperheiden keskelle.

Yhteiskunnallisten erojen tuottaminen ja uusintaminen

Rajat eivät ole neutraaleja: ne toimivat eri tavoin eri liikkujien kohdalla. Esimerkiksi EU:n viisumipolitiikka kertoo nykyrajojen erottelevasta tehtävästä. Joidenkin maiden kansalaiset eivät tarvitse viisumia, joidenkin maiden kansalaisten viisumihakemuksia taas tarkkaillaan erityisen epäluuloisesti länsimaiden lähetystöissä.

Turvapaikkaa ei voi hakea lähetystöstä käsin, ja mitä todennäköisempää on, että haet turvapaikkaa saapuessasi EU:n alueelle (esim. olet köyhä ja ilman merkittävää asemaa ja tulet maasta, jossa on meneillään jokin konflikti) sitä epätodennäköisempää on, että saat viisumin. Euroopan rajat muodostavat siten eräänlaisen erottelukoneen, joka jo ennen mahdollista maahanpääsyä erottelee siirtolaiset erilaisiin ryhmiin. Rajakoneiston ohjaava periaate on: mitä tärkeämpää siirtolaiselle olisi päästä Eurooppaan, sitä vaikeammaksi se on tehtävä.

Raja erilaisia hierarkioita vahvistavana ja tuottavana mekanismina leikkaa erilaisten globaalien erojen järjestysten kuten luokan, sukupuolen ja rodun läpi. Kehittyvistä maista, kuten Filippiineiltä tai Etelä-Amerikan valtioista, tulevista hoivatyöntekijöistä (erityisesti yksityisissä perheissä työskentelevistä kotiapulaisista) tehdyt tutkimukset osoittavat näiden mekanismien merkityksen. Kotiapulaiset elävät monesti voimakkaassa riippuvuussuhteessa työnantajaansa johtuen sukupuoleen, oikeudelliseen asemaan ja luokkaeroihin liittyvistä valtasuhteista. Joillekin kehittyvistä maista tuleville naissiirtolaisille hoivatyö mahdollistaa merkittävän sosiaalisen nousun ja vapauden suhteessa vanhoihin sukupuolirooleihin, mutta vie heiltä kaiken itsenäisyyden työpaikalla ja mahdollisuuden hoivata omia lapsiaan. Paperittomien yksinäisten naisten asema on keskimäärin miehiä haavoittuvampi ja heidän on monesti hankalampi löytää oman kansallisen ryhmänsä sisältä verkostoja ja yhteisöjä, jotka suojaisivat heitä.

Syrjinnän vastainen lainsäädäntö on viimeisinä vuosikymmeninä tiukentunut ja laajentunut koko Euroopassa. Kuitenkin rajakontrollit palauttavat kaikkein vihoviimeisimmät etniset hierarkiat voimaan. Paperittomien siirtolaisten metsästys perustuu pitkälle ihonväriin. Suomessakin ulkomaalaisvalvontaa tehdään siten, että liikenteessä tai asemilla tarkastetaan ulkomaalaiselta näyttäviä henkilöitä. Uskontoon tai ihonväriin perustuva profilointi palauttaa liberaalin tasa-arvolainsäädännön ja syrjinnän kieltämät käytännöt takaisin suurkaupunkien kaduille ja lentokentille.

Rajat töissä

Rajat muodostavat nyky-Euroopassa osan työmarkkinasuhteita. Työmarkkinoita tarkastelleet tutkijat havaitsivat Yhdysvaltoihin suuntautunutta 1950–70-lukujen siirtotyöläisyyttä tutkiessaan, että maahanmuuton ja työmarkkinoiden suhteen kannalta maahanmuuton yhteiskunnallinen konteksti on ratkaisevaa. Uusklassisen taloustieteen työmarkkinamallit eivät kyenneet kuvaamaan niitä tekijöitä, jotka selittivät millaisia töitä siirtolaiset päätyivät tekemään. Silloiset työmarkkinat olivat jakautuneet kahtia ensisijaisiin ja toissijaisiin työmarkkinoihin, joista jälkimmäistä luonnehtivat heikompi palkka, suorittava työ ja kehnot työolot. Siirtolaiset sijoittuivat jälkimmäisille markkinoille juuri siksi, että olivat siirtolaisia. Kansalaisen ja ulkomaalaisen eroa, sisä- ja ulkopuolen välistä eroa vastasi siten sisäinen raja, joka oli kirjattu työmarkkinoiden rakenteeseen jo valmiiksi siirtotyöläisiä varten. Tosin todellisuus ei ollut myöskään silloisissa Yhdysvalloissa aivan näin yksinkertaista. Siirtolaisten omat yhteisöt kykenivät luomaan heidän itsensä hallitsemia, erityisesti pienyrittäjyyteen perustuvia talouden aloja suurkaupunkien palvelusektoreille.

Vastaavat rakenteet olivat toiminnassa myös toisen maailmansodanjälkeisen siirtotyöläisyyden kaudella Euroopassa. Saksassa vierastyöjärjestelmä oli vielä selkeämmin poliittisesti ja hallinnollisesti rakennettu. Sen kautta pyrittiin ohjaamaan siirtolaiset tiettyihin vähän koulutusta vaativiin rutiininomaisiin työtehtäviin. Tämä puolestaan tarjosi saksalaisille työläisille mahdollisuuden sosiaaliseen nousuun, parempiin työtehtäviin ja palkkoihin. Lupajärjestelmän tehtävänä oli taata, että työsiirtolaisuus jäisi vain tilapäiseksi. Todellisuudessa vierastyöjärjestelmä ei toiminut näin edes sen kulta-aikana: tuhannet siirtolaiset pakenivat nopeasti tehdasalueiden parakkikylistä isoihin kaupunkeihin töihin sukulaisten ja oman ryhmän jäsenten pyörittämiin ravintoloihin ja baareihin.

Vanhat vierastyöjärjestelmät purettiin 1970-luvun alun öljykriisin jälkeen. Nyt monien siirtotyöläisten ”muuton yhteiskunnallinen konteksti” on kansallinen raja.

Selkeimmin tämä rajan ja työn suhde näkyy paperittoman siirtolaisen työmarkkina-asemassa. Paperittomat siirtolaiset ovat työmarkkina-asemaltaan hierarkian alapäässä. He joutuvat ottamaan vastaan sitä työtä, mitä on saatavilla, niillä ehdoilla, jotka ovat tarjolla. Paperittomien houkuttelevuus työntekijöinä perustuu juuri paperittomien joustavuuteen, saatavuuteen ja ennen kaikkea alhaisiin palkkavaatimuksiin.

Rajan ja työmarkkinoiden välistä suhdetta voidaan toki tarkastella useammasta näkökulmasta. Ensinnäkin ulkomaalaisten työskentelyn luvanvaraisuus muodostaa yhden tavan säädellä työmarkkinoille pääsyä – esimerkiksi pätevyysvaatimusten tai työehtosopimusten lisäksi. Tämä asettaa tietysti ulkomaalaiset ja kansalaiset eriarvoiseen asemaan, mutta tätä pidetään perusteltuna, koska kansallisvaltioilla nähdään olevan oikeus asettaa omat kansalaisensa etusijalle. Toisekseen lupajärjestelmä voidaan nähdä laajempana työmarkkinaratkaisuna, kuten vanhoissa vierastyöjärjestelmissä: määräaikaisilla luvilla yritetään varmistaa, että siirtolaisuudessa olisi kyse vain tilapäisestä, noususuhdanteen edellyttämästä muutosta, jonka tarkoitus on tyydyttää hetkellisesti kasvanutta työvoiman kysyntää.

Tämän kaltaisissa näkemyksissä raja ymmärretään ulkoisena tekijänä itse työsuhteelle: kyse on vain sen määrittämisestä, kuka saa tehdä töitä täällä ja kuka ei. Työmarkkinoiden rajaamisen tai lupien määrittämän oikeudellisen aseman ei nähdä vaikuttuvan merkittävästi ulkomaalaisen työvoiman asemaan. Ulkomaalaislainsäädäntö ei tietenkään sinällään kiellä ketään ulkomaalaista työntekijää järjestäytymästä eikä vaikuttamasta omiin oikeuksiinsa. Lupajärjestelmä kuitenkin tuo valtion ja ulkomaalaisen välisen valtasuhteen erityisellä tavalla osaksi työmarkkinasuhdetta.

Esimerkiksi Suomessa hylätyt turvapaikanhakijat joutuvat usein työskentelemään harmaan talouden piirissä oleskeluluvan puuttumisen vuoksi. Myös turvapaikkaprosessi vaikuttaa hakijoiden työmarkkina-asemaan voimakkaasti luomalla luokan ihmisiä, joiden elämäntilanne on prekaari. Koska vain osa turvapaikanhakijoista saa oleskeluluvan kansainvälisen suojelun kautta, monet heistä hakevat suojelua muuta kautta, kuten piiloutumalla ja työskentelemällä pimeästi, tai hakemalla oleskelulupaa opiskelun, avioliiton tai työn perusteella. Työpaikka voi siten tarjota mahdollisuuden jäädä maahan.

Klassisesti ajatellen valtio on vain työsuhteen laillisuutta valvova tai konflikteja välittävä ja ratkova kolmas osapuoli. Kun oleskeluoikeus sidotaan työhön, valtiosta tulee suoraan vaihdon osapuoli: valtio antaa oleskeluoikeuden vastineeksi siirtolaisen työstä, tai pidättää tämän oikeuden, mikä heikentää siirtolaisen asemaa vielä enemmän.

Tilapäiset työntekijät

Vastaväite prekaarien siirtolaisten kohtaamia ongelmia painottavalle näkökulmalle voisi olla se, että epävarmuus luonnehtii muuttoliikkeitä väistämättä. Maahanmuuttoon, uuteen maahan siirtymiseen ja asettumiseen liittyy aina riskejä ja epävarmuutta. Tämä on pääasiallisesti totta. Siirtolaisten asema on keskimäärin kantaväestöä heikompi työmarkkinoilla jo pelkästään heikomman kielitaidon ja vähäisempien verkostojen vuoksi. Jos ulkomaalaisen heikompi asema on aidosti väliaikainen, ei siirtolaisuuden prekarisoitumista tarvitse pitää oleellisena ongelmana: muukalaisen asema paranee vähitellen hänen sopeutuessaan uuteen ympäristöön.

Nykyisten prekaarissa asemassa työskenteleviä siirtolaisia koskevien työmarkkinarakenteiden perustava ongelmallisuus ilmeneekin kahdessa tavassa, joiden kautta tilapäisestä heikkoudesta tulee pysyvä olosuhde. Ensinnäkin yksilötasolla: siirtolaisella, jolla ei ole joko lainkaan lupaa oleskella tai vain tilapäinen oleskeluoikeus, ei ole minkäänlaista varmuutta siitä, että hänen tilanteensa vakinaistuu. Toivo tekee hänestä riippuvaisen niistä tahoista, jotka voivat mahdollisesti tarjota ulospääsyn jatkuvasta välitilasta. Miljoonat siirtolaiset Euroopassa joutuvat elämään vuosia ilman asemansa vakinaistamista, josta varsinainen kotoutuminen voisi alkaa. Toiseksi: rajan mekanismit tuottavat pysyvän rakenteen, jossa tilapäiseen ja prekaariin asemaan joutuneet yksilöt kiertävät. Yhden karkotetun tai asemansa virallistamisessa onnistuneen paperittoman tilalle otetaan uusi oikeudettomassa asemassa elävä siirtolainen. Siten tasa-arvon ja yhtäläisten oikeuksien nimeen vannovan Euroopan keskelle syntyy uudenlainen rajojen määrittämä enemmän tai vähemmän joustava kastijärjestelmä.

Ruotsalaisen politiikan tutkijan Peo Hansenin mukaan juuri tilapäisyys on keskeisin tekijä tavalle, jolla Euroopan unionin jäsenvaltiot neuvottelevat työsiirtolaisuuden tarpeen ja maahanmuuttovastaisuuden muodostamien jännitteiden välillä. Kun pääsy tilapäiseen oleskelulupaan (ja sitä kautta kansalaisoikeuksiin) on sidottu siirtolaisen yksilölliseen työmarkkina-asemaan, yksilö voidaan palauttaa vain työvoiman jäseneksi ja häneltä voidaan viedä valtiolle kustannuksia tuovat kansalaisuuteen ja pysyvään oleskelulupaan liittyvät oikeudet. Tilapäisyyden kautta voidaan yrittää ottaa haltuun maahanmuuton hyödyt (esim. vastaus työvoiman tarpeeseen), ja samalla pitää kiinni tiukasta maahanmuuttolinjasta. EU-komissio onkin suosittanut kiertomuuton ja muiden sellaisten työsiirtolaisuuden muotojen lisäämistä, jotka oikeuttavat vain tilapäiseen muuttoon ilman oikeutta kansalaisuuteen tai perhemuuttoon.

Rajattu yhdenvertaisuus

Edellä mainittua ehdotusta tilapäisen työsiirtolaisuuden lisäämiseksi on helppoa kritisoida hyvinvointivaltion näkökulmasta. Käytännössä se tarkoittaisi nykyisen järjestelmän ongelmallisten puolien virallistamista: siirtolaisten prekaari asema säilyisi, eikä se sisältäisi mitään takeita siitä, että nykytilanteen huonot puolet katoaisivat, vaikka komissio perusteleekin ehdotuksiaan osin paperittomuuden ja harmaan talouden vähentämisellä. Laajamittainen kiertomuutto merkitsisi virallista järjestelmää, jossa EU-maissa työskentelisi mittava joukko ulkomaalaisia ilman, että heille annettaisiin mahdollisuutta täysivaltaiseen kansalaisuuteen.

Suomalaisessa maahanmuuttopoliittisessa keskustelussa ajatus tällaisesta virallisesta hierarkiasta eri työläisryhmien väillä vaikuttaa skandaalilta. Eriarvoiset asemat ovat kuitenkin jo ilmeistä todellisuutta, oli kyse sitten thaimaalaisista marjanpoimijoista tai paperittomista siivoojista. Tämä ristiriita selittyy osin suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa luonnehtivalla rajatun yhdenvertaisuuden idealla. Ajatellaan, että rajat toki muodostavat maahanmuuttopolitiikan ehdon, mutta rajoihin liittyvän suvereenin vallankäytön ja väkivallan tulee pysytellä rajoilla. Maahanmuuton jälkeen siirtolaisen oikeuksia ei tulisi enää tarpeettomasti rajoittaa. Periaatteessa ulkomaalaisten oikeuksien tulisi olla mahdollisimman lähellä kansalaisten oikeuksia ja kansalaisuuden saamisen kohtuullisen helppoa.

Ajatukselle rajatusta kansallisesta universalismista on paljon hyviä perusteita. Esimerkiksi paperittomien terveydenhuoltoa puolustetaan sillä argumentilla, että perusoikeudet kuuluvat perustuslain mukaan kaikille, jotka oleskelevat Suomen valtion alueella – riippumatta heidän statuksestaan. Kaikkia oikeuksia ei voida pidättää rajojen ja liikkumisen sääntelyn nimissä.

Mutta rajattu yhdenvertaisuus voi toimia yhtä lailla rajan logiikan kasvattamisen kuin sen vähentämisen aseena. Sisäministeri Päivi Räsänen vastusti taannoin juuri paperittomille luotavia terveyspalveluita, koska olisi epäilyttävää, että virallisten kaikille yhdenvertaisesti kuuluvien terveyspalvelujen rinnalle syntyy rinnakkaisia järjestelmiä – tässä rikottaisiin juuri tasa-arvon vaatimusta vastaan. Helsingin kaupungin argumentaatio romanisiirtolaisten kaupunkitilassa asumista vastaan noudatti samaa logiikkaa: on parempi, että heidän hökkelikylänsä puretaan, kuin että he eläisivät Suomessa tavalla, joka ei vastaa meidän näkemystämme inhimillisestä asumisesta – olivat olot kotimaassa millaiset tahansa.

Liikkumisen hallintaan liittyvää väkivaltaa onkin enää vaikea eristää valtion alueellisille rajoille. Nykyisen eurooppalaisen ja suomalaisen maahanmuuttopolitiikan umpikuja on osaltaan juuri siinä, että prekaarien siirtolaisryhmien kohdalla rajojen vallan ja yhdenvertaisen jäsenyyden piirien erottamisesta on mahdotonta pitää johdonmukaisesti kiinni. Siirtolaiset ovat jo täällä, alueemme sisällä työskentelemässä ja elämässä arkeansa meidän kanssamme, eivätkä rajat ilmene heille tämän ja tuon paikan erottavana linjana, vaan railoina heidän todellisen yhteiskunnallisen asemansa ja heille kuuluvien oikeuksien välillä.

Lähteitä

European Commission (2011): Temporary and Circular Migration: empirical evidence, current policy practice and future options in EU Member States.

Hansen, Peo (2010): More Barbwire or More Immigration, or Both? EU Migration Policy in the Nexus of Border Security Management and Neoliberal Economic Growth. The Whitehead Journal of Diplomacy and International Relations, Winter/Spring 2010.

Khosravi, Shahram (2013): “Laiton” matkaaja. Paperittomuus ja rajojen valta. Helsinki. Gaudeamus.

Sisäministeriö (2013): Maahanmuuton tulevaisuus 2020 – työryhmän ehdotus.

Markus Himanen on Vapaa liikkuvuus -verkoston pitkäaikainen aktiivi ja työskentelee 9 Gatherings -hankkeen projektikoordinaattorina.