Merkintöjä siirtolaisuudesta ja työelämästä
25.2.2007
Vuonna 2006 Suomeen muutti ulkomailta eniten ihmisiä itsenäisyyden jälkeen, kaikkiaan 22 700. Työperäisen maahanmuuton kasvattaminen esitetään tavoitteeksi myös hallituksen Maahanmuuttopoliittisessa ohjelmassa. Joka tapauksessa on selvää, että ulkomaalaiset työvoiman määrä tulee voimakkaasti kasvamaan lähivuosina. Niin kyseisessä ohjelmassa kuin julkisessa keskustelussa on kiinnitetty vain vähän huomiota maahanmuuttajien erikoislaatuiseen asemaan työmarkkinoilla ja työpaikoilla. Tämä asema on sidoksissa sekä ulkomaalaishallintoon että työn luonteen muutokseen kuten prekarisaatioon.
Maahanmuuttajat ovat työmarkkinoilla hyvin erityislaatuisessa asemassa, joka on sidoksissa lupaprosessin luonteeseen ainakin kahdessa eri mielessä. Maahanmuuttajat – oli sitten kyse siirtolaisista tai pakolaisista – ovat aina ulkomaalais-hallinnon vallankäytön kohteena jo siinä yksinkertaisessa merkityksessä, että he joutuvat käymään läpi monesti pitkän ja välillä raskaankin lupaprosessin. Toiseksi eri juridiset kategoriat ja lupaprosessin eri vaiheet suoraan antavat tai kieltävät mahdollisuuden tehdä työtä tai pakottavat työhön. Erilaisilla lupakategorioilla tulleet maahanmuuttajat ovat eri asemissa: turvapaikanhakija voi tehdä työtä, tilapäisen luvan saanut ei, opiskelija rajoitetusti yms. EU-kansalaisen ja kolmannen maan kansalaisen välillä on myös huomattava ero.
Tämä tarkoittaa suurta joukkoa työntekijöitä, jotka työskentelevät hyvin epätyypillisissä ja epävarmoissa olosuhteissa. Jos oleskeluoikeus on kiinni työluvista, tämä tarkoittaa myös hyvin rajattuja mahdollisuuksia vaikuttaa omiin työolosuhteisiin. Siirtolaiset sijoittuvatkin useimmiten nimenomaan epätyypillisiin työsuhteisiin ja sellaisille aloille, jossa vuokratyön käyttö on laajamittaista, kuten rakennus, posti- ja siivousala. Näillä aloilla rekrytointi keskittyy tällä hetkellä vain ulkomaiseen työvoimaan, koska heidän on pakko suostua huonoihin työehtoihin ja –olosuhteisiin Suomessa.
Puhe ns. työperäisestä maahanmuutosta eli siitä, kuinka ulkomaisella työvoimalla korvataan ikääntyvien väestönosien menettämä työpanos, johtaa harhaan. Tämä muistuttaa vanhaa mannereurooppalaista vierastyöajattelua – aivan kuin mikään ei muuttuisi muuten kuin ulkomaalainen täyttäisi suomalaisen paikan. Kysymystä ei voida palauttaa myöskään siihen, että siirtolaiset polkevat palkkoja, kuten joissakin suomalaisessa keskusteluissa on käynyt. Siirtolaispolitiikka on yhä enenevässä määrässä työvoimapolitiikkaa. Siirtolaiset on pikemminkin nähtävä suhteessa uusiin työn muotoihin ja globaalin työvoiman muodostumisen etujoukkona, jonka olosuhteet muistuttavat nykyään yleistyviä työn muotoja.
Muutama alustava kysymys, jotka esimerkiksi uusi Hallituksen maahanmuuttopoliittinen ohjelma jättää täysin avoimeksi: Mitkä ovat siirtolaisten mahdollisuudet tässä tilanteessa vaikuttaa omiin työolosuhteisiinsa? Mitä lupapolitiikan ja työolosuhteiden tuottama epävarmuus tarkoittaa kotouttamispolitiikalle, joka on käsitetty työn ja kansalaisuuden saamisen kautta? Mikä merkitys kansalaisuudella – tai pikemminkin sen puuttumisella – on työmarkkinoiden mekanismeihin ja prekarisaatioon?
Kokemuksia Euroopasta
Euroopan tasolla käytävästä keskustelusta maahanmuuttajien ja työelämän suhteesta voidaan nostaa esiin kaksi prosessia, jotka tulevat vaikuttamaan myös Suomessa. Ensinnäkin tilanne, josta erityisesti Rankassa puhutaan yleensä sopeutumisongelmien tai ghettoistumisen kautta. Tällä viitataan toisen tai kolmannen sukupolven maahanmuuttajiin, joiden vanhemmat tulivat aikanaan tehdastyöhön sodanjälkeisen fordistisen talouden viimeisen kukoistuskauden aikana. Huonosti koulutettujen siirtotyöläisten kohdalla siirtymä postfordismiin ja sen palvelukeskeiseen immateriaaliseen tuotantoon ei ole sujunut ilman ongelmia – ja vastarintaa.
Vastaavankaltaisista kokemuksista on Suomessa puhuttu erityisesti humanitaarisen maahanmuuton kohdalla eli niiden, jotka ovat paenneet vainoa ja sotia. He joutuvat käymään läpi pitkän ja vaikean lupaprosessin, mikä jo lähtökohtaisesti hankaloittaa heidän integroitumistaan työmarkkinoille. Lisäksi Suomen kotouttamispolitiikka näyttää systemaattisesti ohjaavan myös korkeasti koulutettuja maahanmuuttajia huonosti palkatuille palvelu- ja hoitoaloille: Helsingissä alkaa olla maailman koulutetuimmat bussikuskit. Siten siirtyminen enenevissä määrin immateriaalisen tuotantoon on ristiriitainen prosessi maahanmuuttajien kannalta.
Toiseksi tiukka viisumipolitiikka ja liikkuvuuden kriminalisointi on tuottanut laajaa laitonta siirtolaisuutta, mikä puolestaan tuottaa prekaarisuutta. Euroopan maiden tiukat ulkomaalaislait tekevät ihmisistä “laittomia”, luovat joustavaa, prekaaria ja heikon neuvotteluvoiman omaavaa työvoimaa työnantajien armoille. Juuri tämä oikeudeton väestö muodostaa kuitenkin joustavan tuotantovoiman, joka ylläpitää yhteiskunnallistuneen tuotannon ja sen metropolien dynamiikkaa: paperittomat siirtolaiset ovat valmiita tekemään mitä tahansa millä palkalla hyvänsä. Siirtolaiset muodostavat todellisen “luovan luokan”, joka pakotetaan mihin tahansa ja joka kykenee mihin tahansa. Siirtolaisten merkitys Euroopan taloudelle onkin huomattava: espanjalaisen tutkimuksen mukaan ilman maahan viimeisen kymmenen vuoden aikana saapunutta 3,2 miljoonaa siirtolaista maahan talouskehitys olisi kääntynyt laskuun sen sijaan, että on nyt kasvanut 2,6 % vuodessa.
Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että työsuhteen päättyminen voi tarkoittaa oleskeluoikeuden päättymistä. On otettava huomioon, että sama koko elämää määrittävä prekaarisuuden kokemus koskee myös erilaisilla väliaikaisilla luvilla eläviä, joiden kohdalla työn loppuminen tarkoittaa karkotusta. Suomessakin tehdään laitonta työtä, mutta tietoa tästä on vaikea saada. Ilmiö tulee joka tapauksessa lisääntymään maahanmuuton lisääntyessä.
Siirtolaisuuden asemalla on tässä suhteessa paradigmaattista merkitystä, koska se tuo näkyviin monet teollisuusyhteiskunnan ja hyvinvointivaltion murenemisesta seuraavat negatiiviset vaikutukset kansalaisuudelle. Sama pätee myös suhteessa työn muuttuneeseen luonteeseen, sillä siirtotyöläiset tuovat esille työsuhteiden muuttumisen entistä epävarmemmiksi ja joustavimmiksi. Maahanmuuttopolitiikassa onkin aina kyse myös työvoiman ja työmarkkinoiden sääntelystä. Ylipäätään ollaan tilanteessa, jota luonnehtii sekä kasvava työvoiman liikkuvuus että tämän liikkeen lisääntyvä kontrolli.
Siirtolaisuus tuottaa globaalia työvoimaa: jo yli sata miljoonaa ihmistä elää oman synnyinmaansa ulkopuolella. Nämä ihmiset jakavat saman kokemusmaailman, oli sitten kyse meksikolaisista USA:ssa tai senegalilaisista Espanjassa: riippuvuus luvista, karkotuksen pelko, epätyypilliset työsuhteet, rajoitetut sosiaalipalvelut, rajoitetut poliittiset oikeudet, jne. Samalla kun työvoiman rekrytointia ja rajakontrollia ulkoistetaan EU:n ulkopuolelle kauttakulku- ja lähtömaihin, myös työntekoa ulkoistetaan halvan työvoiman maihin EU:n sisällä laittomien siirtolaisten kautta..
